“Ja niin kääntyy päivä iltaan,

ilta yöhön. Hiljenee kaikki muu paitsi ajatusten pauhu.”

 

Eilen luin tenttiin 11,5h. En yhteen putkeen mutta silti. Eräs tuttavani kuvailee tahtia sairaaksi. Onhan se. Pelko hylätystä on liian suuri, pakko tehdä siis jotain. Tänään, maanantaina ja tiistaina vielä viimeiset lukemisrutistukset, tavoittelen sänkyä puolen yön jälkeen. Kolme päivää jaksaa kyllä lyhyillä yöunilla, eikös vaan? Toivottavasti en nukahda tenteissä.

 

Stupid is as stupid does

skippasin luennot. Jäin nukkumaan ja lukemaan kirjaa sänkyyn. Ei huvittanut. En jaksanut. Oksettaa opiskelu ja lähteminen ulos.

 

 

Sunnuntai-inhoa

Vietin pitkän viikonlopun rakkaan kanssa. Rentouduin osin hänen seurastaan, osin uusista lisälääkkeistä, jotka mahdollistaa edes jonkinlaisen unen. Miehen lähtiessä, lähti myös mielenrauha ja ahdistukseton olo. Tajusin, että huomenna alkaa tenttikausi, lukenut olen vähän vasemmalla kädellä ja joulukuun puoliväli (jolloin alkaa loma) on vielä usean tentin päässä. Paniikkikohtausta odotellessa!

Yhä enemmän ja enemmän tulen varmemmaksi, että tämä ei ole minun ala tai minun paikkani opiskella. Haen jo nyt töitä ja keväällä toiseen opiskelupaikkaan. Raukkis kun olen, jätän siltä yliopistoon itseni kirjoille, jos sittenkin kiinnostaisi jatkaa alalla jolla ei ole töitä..

En toisaalta viitsi tehdä minkäänlaisia suunnitelmia kun tuntuu, että aina kun jotain suunnittelen tulee muistutus ettei sellaista oikeutta minulle oikeastaan missän vaiheessa ole suotu. Joku toinen tietää paremmin ja minun kuuluu vain seurata.

Sain mieheltä t-paidan lainaan. Se on sängyssä unikaverina. Tuoksuu kodilta.

 

Säälittävää.

Ei tunnu, ei vaikuta

Elämällä on hassu tapa ottaa olkapäistä kiinni ja ravistella niin kovaa, että koko maailma pyörii. Mielen matalalento ja itsesääli muuttuivat kertaheitolla vaikeaksi masennukseksi, jota hoidetaan jälleen kerran mielialalääkkeillä. Eihän siinä mitään, mutta kun masennus uusi toista kertaa tähän astisessa elämässäni, voi vaan ihmetellä onko oikeasti tuo se ainoa oikea keino hoitaa minua.

Olen ikuisesti kiitollinen miehelle kannustavista sanoista ja kommenteista, mutta kai se on luotettava omiin jalkoihin ja selkärankaan, että pysyy pystyssä. Varsinkin kun toisella on surua puserossa ilman tälläista mielenterveyspotilastakin. Tämän hetken tavoite on pitää itsensä kasassa, sillä suoraan sanottuna mielessä on päälimmäisenä tällä hetkellä poispääsy, eroon tästä kivusta.

“Ikävä korventaa..”

Inhoan olla täällä kaukana rakkaasta. Kirjastossa katse hakeutuu pariskuntaan, josta toinen katsoo hyllyn teoksia, toinen haluaa ostaa poistomyynnistä kirjan. Ostaja saa suukon poskelleen. Minua ei kukaan suukota, vaikka kuinka haluan ostaa kirjoja, lukea tenttiin ja pärjätä niissä.

Onko tämä todellakin tämän arvoista? Jos ihmiset katuvat kuolinvuoteellaan sitä, etteivät uskaltaneet tehdä enemmän niin kuin itse halusivat, tulenko minä katumaan? Ala on epävarma niin työllisyyden kuin oman mieltymyksen kautta. Toinen ala on mielessä, lähempänä kotia ja rakkaita. Onko se mieluinen juuri sijainnin takia? Sitten on se toinen puoli joka sanoo: “anna aikaa. Odota vuosi. Huomenna helpottaa ja tuntuu paremmalta. ” mutta entä jos ei tunnu?

Jokatapauksessa aikaisintaan lähtö toiseen opinahjoon on keväällä yhteishaussa. Siihen asti on oltava täällä. Sitten on enää vähän jäljellä, vähemmän kuin nyt. Haluanko odottaa? Odottaako mies?

“Ja mä olin huono ihminen,

Kun halusin vaan olla rauhassa minä. Pettyneenä jalkaa maahan polkien. Kaikkien katseen alla..”

Sairastapauksia poikaystävän perheessä. Kuolema oli askeleen päässä ja ensimmäinen ajatus joka pulpahti mieleen oli: nyt mun on oltava tuon ihmisen kanssa lopun elämää. Sillä ei ole enää ketään muuta kuin minä. Kaunistelematta ja lopulta kauhistuneena maistelin ajatusta mielessäni. Häpeän puna nousi poskille kun tajusin, että tämä “en etsi enää prinssi rohkeaa vaan tyydyn siihen kilttiin ja kaikin puolin ok-mieheen”-elämänohje ei taida toimia tälläiselle ikuiselle etsijälle. Rakastan koko sydämestäni, mutta onko se rakkaus sitten enemmän tottumista?

Tuostakin tekstistä on lähemmäs kuukausi aikaa. Nyt antaisin melkein kaikkeni että saisin lopun elämää olla miehen kanssa. Välimatka ja kuukaudessa 2 yhteistä yötä ovat tehneet tehtävänsä: kaipaan, mutta samaan aikaan yritän hukuttautua opintoihin, töihin ja liikuntaan. Ihan vaan ettei kaipaus saisi otetta. Väsymyksen myötä tulee suru ja murhe, joka purkautuu pikkulapsen itkuna. Murhe siitä, että ettei toinen ole täällä ja että monta vuotta on pitkä aika olla yksin, ilman sitä toista.

“Ei 25-vuotiailla ole ongelmia syömisen kanssa,

ei ei..sitä kutsutaan opiskelustressiksi.“

yep. keep telling yourself that.

Ikävä miestä. Sen silmiä. Parransänkeä. Itkettää kun puhun sille. Itkettää kun mietin sitä yksin siellä, ja mua yksin täällä. Itkettää opiskelija-asunto. Itkettää vieraskaupunki. Itkettää, että kadulla kulkiessa painan katseen katuun.

Yliopistossa menee huonosti. En osaa, vaikka pitäisi. En halua, vaikka pitäisi sitäkin. Muut on fiksuja, muut on olleet siellä ainakin 3 vuotta, minä olen leikkikoululainen. Ja proffat tietää sen.Kun sain negatiivista palautetta, tulin kotiin ja itkin ääneen. Huutamista se taisi enemmän olla. Kyynelten seassa muistin, että en ole syönyt sinä päivänä mitään. Karjuin mielessäni, että “enkä syökään. En halu edes syödä.“Se pysäytti. Millon menin näin sekaisin?

Yksi katse tähän kuvaan ja aloin itkeä. Vollottaa.